Tänään on 21.09.2017 21:42

Kaikki ajat ovat UTC + 2 tuntia




 Sivu 1/1 [ 5 viestiä ] 
Kirjoittaja Viesti
 Viestin otsikko: Suomalaiset kaukopartiomiehet
ViestiLähetetty: 06.12.2010 15:00 
Ylläpitäjä
Avatar

Liittynyt: 13.11.2009 14:18
Viestit: 2948
23.6.2010

Päämajan kaukopartiomies Åke Viita-aho
Asiasanat: Åke Viita-aho, Orivesi, Koulutuskeskus 8, Täydennyspataljoona 13, Hyrynsalmi, taistelulähetti, korpraali, Uhtua, Juntusranta, Vuokkijärvi, lääkintäaliupseeri, sissi, kaukopartio, Säämäjoki, vääpeli
Kaukopartiomies Åke Viita-aho muistaa elävästi lähdön viimeiselle reissulleen. Marsalkka Mannerheim toivotti hyvää matkaa kädestä pitäen.
Kuva
Åke Viita-aho, 86, istuu kotisohvallaan Lempäälässä ja selailee kaukopartiomiehistä kirjoitettuja kirjoja ja dokumentteja. Pöydällä on komea rivistö sodassa saatuja urhoollisuusmitaleja. Varsinkin yhtä niistä iäkäs veteraani katsoo pitkään ja mietteliäänä. Se on väriltään musta ja kysymyksessä on Päämajan risti ja siinä on vielä sissikipinä-tunnus. Niitä ei monella miehellä Suomessa ole ollut.

Åke on syntyisin Virroilta, mutta perhe muutti pian Mänttään, missä nuorukainen seurasi sotilaspoikana talvisodan riehumista. Jännitettävääkin oli, sillä isä taisteli legendaarisen Raatteentien motituksessa – ja selvisi tulihelvetistä hengissä takaisin perheensä luo.

Åken pitkä sotataival alkoi tammikuussa vuonna 1942 Orivedellä, jossa Koulutuskeskus 8:ssa annettiin nuorelle miehelle sotilaan lyhyt mutta tehokas peruskoulutus. Jo maalis-huhtikuun taitteessa Åke sijoitettiin Täydennyspataljoona 13:een, joka piti majapaikkaa Hyrynsalmella. Åke oli taistelulähetti ja arvokin oli noussut korpraaliin.

– Elettiin asemasotavaihetta ja teimme pieniä koukkauksia vihollisen puolelle Vienan Karjalassa Uhtualla, Juntusrannalla ja Vuokkijärvellä. Juntusrannalla sain tulikasteeni pienessä kahakassa.

– Meillä ei ollut vihollisen kanssa suurempaa hätää, sillä ryssät olivat huonoja hiihtäjiä. He käyttivät meidän tekemiä latuja ja niitä oli helppo motittaa, Åke muistelee ensikosketuksiaan kovilla ampuviin vihollisiin.

”Tällainen pikkuinen mies…”
Syksyllä -42 korpraali Viita-aho komennettiin lääkintäkurssille Lahteen ja sieltä hän palasi takaisin Vienan Karjalan verisille taistelukentille. Åke toimi lääkintäaliupseerina eturintamalla, kunnes syksyllä -43 oli vuorossa rankka sissikoulutus.

– Sissikapteeni, Mannerheim-ristin ritari numero 50, Ilmari Honkanen tiedusteli porukkaansa hyväkuntoisia poikamiehiä. Meitä nuoria sotureita kiinnosti kovasti päästä maineikkaan kapteenin alaisuuteen. Honkanen toppuutteli innokkaimpia sanomalla, että ei sinne poijjaat niin vain lähdetä. Meistä kelpuutettiin loppuvalintaan kymmenen miestä.

Åken pituus oli tuolloin 158 senttiä ja paino 55 kiloa.

– Minä tällaisena pikkumiehenä olin varma, etten valittuihin mahdu. Toisaalta tiesin itseni hyväkuntoiseksi, olinhan voittanut rintamalla armeijakunnan hiihtomestaruuden 30 kilometrillä ja 15 kilometrin ampumahiihdossa. Kahden viikon kuluttua tuli tieto, että minut oli valittu toiseksi erään alikersantin ohella ja rankka koulutus alkoi, Åke muistelee.

Tuleva sissi matkusti Mikkeliin Otavan kansakoululle opettelemaan uusi erikoistaitoja. Åke kertoo, että kouluttajat opettivat itsepuolustusta, vesistöjen ylitystä ja laskuvarjohyppyä. Koulutuksen ohella tehtiin pieniä retkiä vihollisen selustaan ja niistä osa lentämällä.

– Kaiken kaikkiaan olin mukana kuudella pitkällä kaukopartioreissulla. Ensimmäinen oli luonnollisesti jännittävä. Teimme partioretken syvälle vihollisen selustaan ja tiedustelimme vihollisosastojen vahvuuksia ja niiden liikkeitä. Parhaiten mielensopukoihin jäi kuitenkin viimeinen reissu.

Mannerheim saatteli matkaan
Åke lähti viimeiselle partiomatkalleen Otavan koululta 7.8. 1944. Partion vahvuus oli 38 miestä, joista viisi upseeria. Partiota johti sissikapteeni Ilmari Honkanen. Kun lähdön hetki koitti, miehiä tuli kättelemään itse ylipäällikkö Mannerheim. Marsalkka oli nimitetty vain kolme päivää aikaisemmin tasavallan presidentiksi.

Åke Viita-aho muistaa vieläkin tarkasti partiomatkan eri vaiheet ja päivämäärät, jopa kellonajat. Hän on esitelmöinyt kaukopartiotoiminnasta ja Suomen kohtalonvuosista muun muassa reserviläisille, Lions Club -veljilleen ja lukuisille koululaisille.

– Marski toivotti meille jokaiselle hyvää matkaa kädestä pitäen. Se tuntui todella hienolta ja nostatti taistelumielialaa. Meidät kuljetettiin Rissalan lentokentälle ja partio lähti matkaan neljällä vesitasolla suuntana Säämäjärven pohjoispää. Se sijaitsi Aunuksen Karjalassa, Petroskoin rautatien lähellä.

– Lähellä määränpäätä yksi vesitaso joutui vihollisen jalkaväen tulittamaksi ja se teki pakkolaskun. Lentäjä, lentokoneen konekivääriampuja ja kaksi partiomiestä sai surmansa. Koneessa myös mukana ollut vänrikki haavoittui pahoin ja ampui itsensä. Matka tuntemattomaan oli alkanut huonoissa ennusmerkeissä, onneksi tuuri parani partiomatkan aikana, Åke kertoo.

”Se oli jysäys!”
Matkan aluksi partio tiedusteli vihollisen vahvuuksia ja joukkojen liikehdintää. Kolmannen päivän iltana se sai vaativan tehtävän: Petroskoin rautatiesilta oli räjäytettävä ja näin estettävä vihollisen joukkojenkuljetukset eturintamalle. Vaarallinen tehtävä nosti jokaisen sissin adrenaliinin huippuunsa.

Partio saapui Säämäjoen rantaan. Edessä oli massiivinen rautatiesilta, jota vihollinen vartioi. Sissit vaiensivat äänettömästi parivartion ja nostivat kuolleet vihollissotilaat radan varteen. Silta miinoitettiin ja sitten alkoi odotus, jossakin vaiheessa junan oli tultava.

– Alkoi kuulua outoa kolinaa. Pian näimme, kuinka vihollissotilaat tökkivät puuseipäillä kiviä täynnä olevaa pientä vaunua eteenpäin sillalla. Se oli itsemurharyhmä! Annoimme sen mennä ohi ja puolen tunnin kuluttua alkoi kuulua lupaava puuskutus. Oli sysipimeää ja sieltähän se kummitusjuna läheni, sillä veturissa ei ollut valonpilkkuakaan.

– Annoimme veturin ajaa aivan sillan toiseen päähän ja sitten laukaistiin kaikki miinat. Olihan jysäys, aivan uskomaton ja epätodellinen näky! Vaunut nousivat pystyyn ja tulimeri valaisi koko tienoon. Junavaunut olivat täynnä rintamalle meneviä vihollissotilaita. Räjäytyksen jälkeen luikimme pakoon. Vihollisosasto lähti seuraamaan, mutta saimme sen helposti eksytettyä, Åke muistelee rajua sissitoimintaa.

Partionjohtaja haavoittui
Oli aika saada muonatäydennystä, mutta jälleen oli huonoa onnea lentokoneen suhteen. Lentokone pudotti muonatorpedot, mutta lensi niin matalalla, että toinen taso otti kiinni kuusenlatvaan ja kone pudota mätkähti suohon pystyyn. Lentäjä loukkaantui ja konekivääriampujalta katkesi jalka. Viita-aho sitoi ja lastoitti jalan, haavoittuneen hakupaikaksi sovittiin Lipsakkajärven ranta. Tunnustelijat kulkivat edellä ja haavoittunutta tuotiin perässä paareilla.

Pian havaittiin, että järven toisessa päässä oli pieni kylä, jossa eräässä talossa 40 vihollissaapasparia. Kuusi sissiä lähti asialle ja vihollisosasto tuhottiin. Myös Ilmari Honkanen haavoittui ja hänetkin oli kuljetettava sairastuvalle.

Sissit jatkoivat kohteesta toiseen. Matkan loppuvaiheessa partio piti taukoa ja Åke oli vartiovuorossa. Hän kuuli pientä rapinaa ja jähmettyi paikalleen. Ääni jatkui ja tuli omien miesten suunnasta. Åke arveli, että oma partiokaveri tulee vapauttamaan hänet vartiovuorosta.

Ei tullut, vaan tuli vihollissotilas konepistooli kohotettuna lyöntivalmiuteen!

– Minua uhannut oli lähetetty vaientamaan vartiomies, jotta muut pääsevät hyökkäämään partiomme kimppuun. Vihollinen iski minulta konekiväärinperällä huulet halki ja hampaita suusta. Onnistuin saamaan vyötäisiltä esille pistoolini ja eliminoin vihollisen, joka osoittautuikin luutnantin arvoiseksi eli vihollispartion johtajaksi. Siinä oli hengenlähtö kaikkein lähimpänä minun sotieni varrella ja se kesti sentään kolme vuotta. Onneakin oli siis matkassa, Åke pohdiskelee.

Muistoja Pohjolasta
Partio liikkui joi Ilomantsin lähellä. He havaitsivat suuren vihollisosaston liikkeellä ja Åke naureskelee, että ryssät soittivat marssiessaan Muistoja Pohjolasta. Partio otti yhteyden päämajaan ja kysyi, mitä tehdään vihollisosaston suhteen. Vastaus oli yllättävääkin yllättävämpi: ”Ette tee mitään, rauha on solmittu kaksi päivää sitten!”

– Tieto oli huojentava, mutta veti kyllä jokaisen sissin hiljaiseksi. Kaiken huipuksi saimme vielä takaa-ajajat peräämme ja rajun juoksukilpailun jälkeen pääsimme omien puolelle kolme päivää rauhan voimaantulon jälkeen.

– Reissu onnistui hyvin, sillä alun kaatumisten jälkeen uhreja ei enempää tullut. Lapin sotaan minun ei tarvinnut enää lähteä ja pääsin siviiliin joulun ensimmäinen päivä 1944. Aikalailla tasan kolme vuotta savotassa meni, kun lasketaan aika siitä kun menin kutsuntoihin ja armeijaan sekä sitä myöten sotaan, Åke laskee.

Sodan jälkeen Åke perusti perheen ja lapsia syntyi viisi. Vaimo kuoli vajaat viisi vuotta sitten. Åke teki elämäntyönsä pääasiassa puunjalostusteollisuuden parissa työnjohtotehtävissä. Vuonna 1985 hän jäi eläkkeelle ja asuu nyt kahdestaan nuorimman poikansa kanssa Lempäälässä. Sotilasarvoltaan Åke on vääpeli.

– Sodan jälkeen ei voinut rintamakokemuksistaan puhua, ajat olivat sellaisia. Onneksi nykyään veteraaneja arvostetaan. Minäkin sain kutsun talvisodan 70-vuotisjuhlaan presidentinlinnaan.

Teksti: Mika Katajala
Kuvat: Tommi Taipale

Lainattu: http://www.hymy.fi/sotasankarit/paamaja ... nttilomake



_________________
http://viihdefoorumi.eu/index.php
Poissa
 Profiili  
 
 Viestin otsikko: Re: Suomalaiset kaukopartiomiehet
ViestiLähetetty: 06.12.2010 15:10 
Ylläpitäjä
Avatar

Liittynyt: 13.11.2009 14:18
Viestit: 2948
28.9.2010

Jussi Orrenmaa toimi kaukopartiomiehenä Petrovski Jamin iskussa
Asiasanat: Jussi Orrenmaa, jatkosota, jääkäripataljoona, kiväärimies, kaukopartiomies, Tuupovaara, Kirvesjärvi, Kilpivaara, Miinalan kahina, jääkäri, Petrovski Jami, Kuuterselkä
Sattumakersantiksi itseään nimittävä Jussi Orrenmaa osallistui jatkosodan kulkua muuttaneeseen ratkaisevaan kaukopartioiskuun. Kesällä 1944 pohjalainen sisupussi kuului ”iloisen kulman” tarkka-ampujiin, kunnes räjähtävä luoti lopetti hänen taistelunsa.
Kuva

Kauhavalaisen maalaistalon pihamaalla on käynnissä varsin arkiset askareet. Talon vanhaisäntä, sotaveteraani Jussi Orrenmaa kurkistaa puupinon takaa ja kehuu olevansa vastuussa talon ”lämmitysmajurin” tehtävistä.

– Täytyyhän tässä jollakin tavalla pitää kuntoa ja työintoa yllä. Puiden pilkkominen on hyötyliikuntaa parhaimmillaan, joten tämän jälkeen ei tarvitse enää kuntopyörää tahkota, Orrenmaa summaa naureskellen.

Kauhavan veteraanin askel on kepeä ja mieli iloinen, vaikka sotaretkeltä ei palattukaan ehjin manttelein.

– Terveet päivät jäivät rintamalle. Ei tässä ole kuitenkaan ehtinyt menetettyä surra. Pääasia, että täytin velvollisuuteni ja selvisin rytäkästä hengissä, Orrenmaa huokaa ja palaa muistoissaan vuoden 1941 kesään.

”Ammu tai tule ammutuksi!”
Maatalon kasvattina Jussi Orrenmaa, nyt 89, oli tottunut fyysisesti raskaisiin koitoksiin, joten siirtyminen jääkäripataljoonan kolmanneksi kiväärimieheksi ei tuottanut kunnon puolesta ongelmia.

– Ei siinä auttanut valitusvirttä veisata, kun käsky kävi. Muistan varsin hyvin juhannuksen jälkeisen päivän, kun saimme määräyksen hypätä pyörän selkään ja ajaa 87 kilometriä paahtavassa helteessä kohti itää, Tuupovaaran Kirvesjärvelle.

– Tiet olivat huonokuntoisia ja maasto mäkistä. Miehistä otettiin kaikki irti, sillä pyörissä oli kovat pakkaukset ja miehillä täysi aseistus. Lähes puolet jäi meidänkin joukkueesta välille, huoltoautojen hoiviin. Onnekseni kuuluin niihin, jotka pääsivät perille omin avuin, Kauhavan veteraani muistelee.

Perillä Jussin komppania vietti lähes kahden viikon ajan rauhallista telttaelämää uiden ja kalastellen. Rajalle oli matkaa vaivaiset kymmenen kilometriä, mutta sota tuntui olevan kaukana. Eräänä heinäkuun iltana kaikki kuitenkin muuttui, kun käsky kävi siirtyä rajan pintaan.

– Vasta viikkoa myöhemmin lähdimme etenemään huonoa metsäpolkua kohti Kilpivaaraa. Pahaa aavistamatta ajoimme venäläisten väijytykseen ja jouduimme suoraan rintamahyökkäykseen. Vastaani ketjussa sattui kiväärimies, joka avasi tulen noin kymmenen metrin päästä. Maastouduin lahon kannon suojaan ja ammuimme vuorotellen.

– Muistin armeijan opetuksen, että hämärässä räiskii helposti yli. Seuraavan täräytinkin vähän alemmaksi, mihin loppui naapurin paukuttelu. Näin toteutui vanha latinalainen viisaus ”ammu tai tule ammutuksi”, veteraani Orrenmaa valottaa tulikastettaan.

”Nälkään syö vaikka halkoja!”
Kiväärimies Orrenmaa kuului niihin sotilaisiin, jotka eivät turhasta valittaneet. Pohjalainen jämäkkyys maustettuna määrätietoisella viileydellä pääsi oikeuksiinsa niin sanotussa Miinalan kahinassa.

– Laitoimme asemat venäläisten selustaan. Tarkoituksena oli sulkea lähellä Laatokan rantaa oleva tie ja hyökätä edessä olevaan kylään.

Helteinen sää ja kurniva vatsa vaativat kuitenkin veronsa. Muonat oli syöty ja täydennystä ei ollut tiedossa, joten voimat olivat kovimmillakin jermuilla vähissä. Käsky täytettiin, mutta vastassa olikin karvas vastarinta.

– Kärsimme julmat tappiot. Siinä rytäkässä kaatui monta hyvää miestä, Orrenmaa selvittää hiljaisena.

Vaikka Orrenmaan joukkue kärsi rytäkässä huomattavat miestappiot, niin ilman sotasaalista eivät pojat kylästä poistuneet.

– Nälkä ei kaihda keinoja. Joukkuetoverini nappasi eräästä talosta muutaman pussin hirssiryynejä. Juoksimme saalis kainalossa metsän suojiin ja ryhdyimme valmistamaan suurella innolla viikon ensimmäistä ateriaa.

– Rosvojoukkomme keittotaito ei ollut aivan parhaimmasta päästä, joten tuloksena oli aito ”sonnintainnutus-puuro”. Sementtimäisestä koostumuksesta huolimatta pakit kalisivat iloisesti, sillä ihminen syö nälkäänsä vaikka halkoja, veteraani kertoo naureskellen.

”Tein sodan kurjimmat hommat”
Nälässä, vilussa ja kovissa yhteenotoissa karaistunut Jussi Orrenmaa liittyi vuoden 1942 tammikuussa päämajan kaukopartioporukkaan. Vapaaehtoisista koostunut porukka ei ollut Orrenmaan mukaan mikään nyhveröitten kokoonpano.
Kuva

– Saimme pikakoulutuksen tehtävään ja tiedon siitä, että kaukopartiomies tekee sodan kurjimmat hommat.

Varsin pian jääkäri Orrenmaalle selvisi sissin todellinen rooli sotadraamassa nimeltä Neuvostoliitto-Suomi.

– Ensimmäinen tehtävä oli suunniteltu noin viiden vuorokauden pituiseksi tiedustelu-ja hävitystehtäväksi. Kohteemme sijaitsi linjojen takana, jonka läheisyyteen perustimme tarpeellisen sissitukikohtamme.

Hyvää tuuria ei kestänyt kuin hetken, sillä sotilaat havaitsivat naapurin yrittävän motitusta. He ehtivät onnekseen alta pois ennen renkaan sulkeutumista, mutta naapuri ei antanut periksi. Tästä alkoi varsinainen henkiinjäämistaistelu.

– Saimme peräämme kolmen komppanian verran takaa-ajajia ja saman verran valoraketteja maustettuna lyijysuihkuilla. Hiihdimme minkä sivakoista pääsi ja vain ihme pelasti meidät omalle puolelle, jossa linjamiehet pistivät piippalakit ojennukseen, veteraani Orrenmaa kertoo.

80 kilometriä 30 kilon repulla
Ensimmäinen kaukopartioreissu oli vasta esimakua tulevasta, sillä helmikuun alussa 1942 Orrenmaan sissiporukka alkoi valmistautumaan sotaretken suurimpaan koitokseen.

– Valmistelut tulevaa reissua varten tapahtuivat suuren salaperäisyyden vallassa. Meille jaettiin uudet ja hyvästä materiaalista valmistetut lumipuvut, jotka oli alunperin valmistettu Suomen olympiajoukkueelle vuoden 1940 Helsingin olympialaisiin. Vaikka sodassa oltiinkin, niin olihan se juhlallista pukea ylleen puku, jonka rintapielusta koristi vielä sinisestä langasta kirjailtu Suomi-logo, Lapuan veteraani kuvailee.

Sadan miehen iskuporukka varustettiin normaalia paremmin myös aseiden ja muonan puolesta. Veteraani muistelee repun painaneen peräti 30 kiloa.

– Jokaiselle äijälle jaettiin kymmenen kilon muonapaketti, sytytyspanoksia, yhdeksän konepistoolilipasta, sata irtopatruunaa, muutama kilo trotyylia, käsikranaatteja, sytytyspanoksia ja miinoja. Ei siinä auttanut repun kokoa kauhistella. Nostimme kantamukset selkään ja lähdimme hiihtämään sakeassa pyryssä kohti 80 kilometrin päässä sijaitsevaa määränpäätä.

Matka kohti Petrovski Jamia eteni suunnitelmien mukaan. Orrenmaa muistelee osaston hiihtäneen läpi yön, vain ladun avaajaa vaihtaen.

– Pienen lepo- ja tuumaustauon jälkeen pistimme rähinäksi. Iskimme kylään täydellä rytinällä. Jokaiselle oli annettu omat tehtävänsä ja käskyt täytettiin viimeistä riviä myöten.

Haavoittuneet kotiin 40 asteen pakkasessa
Neljä tuntia kestäneen suurtuhon aikana kaukopartiomies Orrenmaa tovereineen poltti noin 60 rakennusta, ammus-ja polttoainevaraston, elintarvike-, rehu- ja heinävarastot sekä autokorjaamon. Iskun ansiosta venäläisten valmistelema suurhyökkäys keväällä 1942 Poventsan ja Meri-Maaselän suunnalle jäi suorittamatta.

– Olihan se mieleenpainuva ilotulitus. Sen sijaan 300 hevosen ampuminen otti luonnon päälle. Kyyneleet silmissä tottelin käskyä, sillä sodassa ei tunnettu sanaa armo, Orrenmaa muistelee hiljaisena.

Vaikka isku oli onnistunut, niin tappioitakin tuli. Viisi kaatui, kuusi haavoittui ja kolme katosi.

– Kaatuneet jouduimme jättämään Petrovski Jamiin, mutta haavoittuneet saimme vaiherikkaan matkan jälkeen kotiin, veteraani kertoo ja valottaa tarkemmin kahdeksan vuorokautta kestänyttä paluumatkaa.

– Nostimme haavoittuneet ahkioihin ja lähdimme hiihtämään 40 asteen pakkasessa linjojen läpi. Muonat oli lopussa ja väsymys painoi kroppaa. Pysähtyä ei kärsinyt, sillä pimeys oli käytettävä jokaista minuuttia myöten hyödyksi.

Vaikka sissi ei Orrenmaan mukaan jäänyt helposti pulaan, niin Petrovski Jamin reissu oli koitua monen miehen kohtaloksi.

– Suomenkieli on köyhä kieli kuvamaan sodan todellisia tunteita. Kylmyys, nälkä ja epätoivo pistivät raavaankin jermun kontalleen.

Käsi saatiin pelastettua
Kylmähermoisuus toi Orrenmaalle mahdollisuuden toimia myös niin sanotun iloisen kulman tarkka-ampujana. Pikakoulutuksen jälkeen Kauhavan kasvatti sai käsiinsä saksalaisella kiikarilla ja matkamittarilla varustetun Ukko-Pekan. Kyseessä oli loistava tarkkuuskivääri.

– Sain siirron ”iloiseen kulmaan”, jossa tarkka-ampujatoiminta oli hyvin aktiivista. Päivänvalolla tähystin ”periskoopeilla” ja lähes päivittäin naapuri napsi peilejä palasiksi, Jussi muistelee ja palauttaa mieleensä erään läheltä piti -tilanteen.

– Päivystin normaaliin tapaan omassa poterossani, kun tunsin kyynärpäässäni kipeän napsahduksen. Nostin hihaa ja näin kädessäni muutaman verinaarmun ja mustelman. Naapuri oli ampunut panssariräjähtävän luodin puukon päästä läpi. Tämän seurauksena sirpale oli repinyt vyötä ja vähän pusakan helmaa.

1944 kesäkuun puolivälissä sattui Jussi Orrenmaan kohdalle kuitenkin se viimeinen vihellys. Hänen sotansa päätyi vakavaan haavoittumiseen.

– Kuuterselällä oli käynnissä kova tulitaistelu. Tappelimme neljättä päivää ja ryssät olivat pikkuhiljaa vetäytymässä. Muistan vain sen, että pidin asemia erään näreikön juurella, kun edessäni leimahti. Lensin selälleni ja jäin tajuttomana makaamaan keskitykseen.

– Lääkintämiehet raahasivat minut joukkosidontapaikalle, jossa menetin toistamiseen tajuntani. Vasta Imatran sotasairaalassa selvisi, että sirpale oli repäissyt kyljestä käsivarteen. Olin menettää oikean käteni luumädän takia, mutta onneksi se saatiin loppumetreillä pelastettua, Orrenmaa huokaa.

Aktiivista elämää sodan jälkeen
Jussi Orrenmaa oli sodan jälkeen sairaalassa toista vuotta. Hänet kotiutettiin 65 prosentin sotainvalidina. Alkoi fyysisesti kivulias siviilielämä.

Siviiliin päästyään maanviljelijäperheessä varttunut Orrenmaa jatkoi maamiehen töitään. Varsin pian rinnalle löytyi Eeva-vaimo, jonka kanssa Jussi on pitänyt yhtä yli 60 vuotta. Perhe kasvoi neljällä lapsella ja muutama lypsävä toi leivän pöytään.

– Tulin rintamalla uskoon, joten Raamattu on ollut tienviitoittaja niin hyvinä kuin pahoinakin päivinä, veteraani paljastaa hymyillen.

Tilanhoidon ohella Orrenmaa on ollut mukana monissa luottamustehtävissä.

– Olen antanut ääneni kuuluville niin kunnallispolitiikassa kuin pankin johtokunnassakin. Pohjalainen luonne on sellainen, että asioista puhutaan suoraan ja niiden oikeilla nimillä.

Viime vuodet Jussi ja Eevansa ovat viettäneet leppoisia eläkepäiviä ilman pakollisia navettaretkiä, mutta yhä edelleen Orrenmaan tilalta löytyy muutama mehiläispesä.

– Hunajan, porkkanoiden ja polttopuiden suhteen olemme edelleen omavaraisia. Täytyyhän ihmisellä jotakin rapattavaa olla, veteraani valottaa naureskellen.
Kuva
Teksti Ja Kuvat: Anne Anttila
Lainattu: http://www.hymy.fi/sotasankarit/jussi-o ... in-iskussa



_________________
http://viihdefoorumi.eu/index.php
Poissa
 Profiili  
 
 Viestin otsikko: Re: Suomalaiset kaukopartiomiehet
ViestiLähetetty: 06.12.2010 15:16 
Avatar

Liittynyt: 25.01.2010 16:03
Viestit: 0
Minun edesmennyt ukkini oli kaukopartiolainen.


Poissa
 Profiili  
 
 Viestin otsikko: Re: Suomalaiset kaukopartiomiehet
ViestiLähetetty: 06.12.2010 15:35 
Ylläpitäjä
Avatar

Liittynyt: 13.11.2009 14:18
Viestit: 2948
17.2.2010

Talvisodan kaukopartiomiehenä vihollisen selustassa
Asiasanat: Kaino Palola, talvisota, kaukopartio, sissipataljoona, Suojärvi, jatkosota, Kannas
Talvisodan jääsotureiksi kutsutut sissit eivät pitäneet meteliä retkistään. Kaukopartiomies Kaino Palolan mukaan ”tuhoryhmässä” pärjäsi vain hyvillä hiihtotaidoilla ja pettämättömillä hermoilla.
Kuva
Kokkolalaisen kerrostalokaksion makuuhuoneessa köllöttelee laadukas kuntopyörä. Talon isäntä, 92-vuotias Kaino Palola hyppää ketterästi ”mersunsa” suitsiin ja polkaisee menopelinsä vauhtiin.

– Ei tässä vielä ikäloppuja olla, vaikka elettyihin vuosikymmeniin mahtuu monenlaista ajan jaksoa, veteraani hymähtää ja jatkaa kirnuamistaan.

Ikäisekseen Kaino Palola on hyväkuntoinen mies. 17 vuotta sitten leskeksi jäänyt veteraani myöntää olevansa monia ikätovereitaan onnellisemmassa asemassa.

– Rivit ovat harventuneet ja harvassa ovat myös rintamatoverit talvisodan ajoilta. Jäljellä on vain muistot ja muutama valokuva, Palola huokaa silmäkulmiaan pyyhkien.

Kalastajapojan tulikaste
Kälviäläisen orpopojan sotaretki alkoi muutamaa kuukautta ennen talvisodan syttymistä.
Kuva

– Hevosmiesten uutistoimisto oli siihen aikaan nopein tiedotusväline, joten aavistelin jo kutsunnoissa, että kivääriä tarvitaan muuhunkin kuin tarkkuusammuntaan.

Kalastaja Palola oli oikeassa. Vaikka 21-vuotias nuorukainen ei ehtinyt sairaalareissunsa takia ensimmäisiin lähtijöihin, niin miehen sotareissulle tuli kuitenkin pituutta viittä vaille viisi vuotta.

– Ensimmäinen kosketus ryssään tuli jo Lappeenrannassa. Puhelinpäivystäjänä onnistuin nappaamaan tiedon, että venäläiset ovat tulossa pommien kanssa vierailulle.

– Ei siinä ehditty alokasoppeja muistelemaan. Pistimme konekiväärit asemiin ja annoimme ”iitintiltun” laulaa. Pudotimme kolme konetta ja pistimme muutenkin kunnolla hanttiin, veteraani Palola muistelee ensimmäistä tulikastettaan.

”Kymmeniä kilometrejä umpihangessa”
Konekiväärikoulutuksen saanut Kaino Palola siirrettiin talvisodan ensimetreillä sissipataljoona kolmosen riveihin ja sitä kautta kaukopartiomieheksi.

– Sisseistä oli kova pula, joten ei siinä kyselty mielipiteitä eikä toivomuksia. Pukeuduin vain lumipukuun ja hyppäsin suksille. Ensimmäinen reissu opetti sen, ettei sissin retkillä tarvita paluulippua. Hengissä selviytymiseen tarvittiin muutakin kuin tuuria.

Palolan ryhmä teki tuhojaan rajan pinnassa ja tehtäviin kuului miinoittaa muun muassa vihollisen huoltoteitä.

– Kyseessä oli pirunmoinen tehtävä. Yli 40 asteen pakkaset olivat kylmään tottuneille suomipojillekin kova haaste. Vaikka varusteet olivat suhteellisen hyvät, niin suurin jännitysnäytelmä käytiin kuitenkin aseiden toimivuudesta. Onneksi meillä oli käytössä niin sanottu Suomi-konepistooli. Siihen saattoi luottaa, kunhan piti aseen puhtaana, veteraani Palola muistelee.

Kovista talviolosuhteista huolimatta kaukopartiomies Palolakin nähtiin useammin suksilla kuin nuotion äärellä. Parin vuorokauden partioreissuille valittiin yleensä miehet, jotka olivat sekä henkisesti että fyysisesti hyvässä kunnossa.

– Muistan varsin hyvin ensimmäisen partioretken, jossa miehistä tehtiin sotilaita. Pakkasta oli silloinkin yli 40 astetta ja edessä kymmenien kilometrien hiihto syvässä umpihangessa. Mukaan otettiin ”tihutyöläisen täysvarustus”, johon kuului muonan ja konepistoolin lisäksi ahkiollinen miinoja. Painoa kuljetukselle kertyi reilut 100 kiloa, Kaino Palola valottaa.

Pahuuden enkelit
Kaukopartiomies Palolan ensimmäinen partioretki suuntautui Suojarvelle, jossa ”Pahuuden enkeleiksi” kutsutun sissiryhmän tehtävänä oli miinoittaa naapurin huoltotie.
Kuva

– Matkaan lähdettiin yöllä ja ainoana valonlähteenä toimi kirkas tähtitaivas. Vaikka lumipuvun alle vedettiin paksu sarkapuku ja jalassa olivat tukevat lapikkaat, niin kylmyys ei antanut armoa. Pärjäsimme kuitenkin paremmin kuin naapurin iivanat, sillä heillä oli kehnommat varusteet ja tahmeammat polttoaineet.

Huoltoteiden miinoittaminen jäätävissä olosuhteissa koetteli kuitenkin Palolankin porukkaa.

– Muutamalta kaverilta loppui jo puolimatkasta voimat. Nostimme heidät ahkioon, miinojen päälle ja jatkoimme matkaa. Onneksemme matkan varrelle sattui tyhjä metsäkämppä, jonne pääsimme lämmittelemään ja keittämään saikkaa.

Muutaman tunnin lepo sai väsyneetkin miehet virkistymaan ja aamuyön hämärissä Palolan porukka oli jälleen täydessä vahvuudessa ja valmiina jatkamaan matkaa.

– Pääsimme perille ja ryhdyimme täyttämään tehtävää. Miinoitus tapahtui niin sanotusti ”itsemurhameiningillä”, sillä päivänvalo ei antanut minkäänlaista suojaa. Suoritimme annetun tehtävän kuitenkin ajallaan ja vetäydyimme nopeasti metsän suojiin. Tällä kertaa myös oikeat enkelit olivat puolellamme, sotaveteraani Palola muistelee ensimmäistä sissiretkeään.

”Kylmään ja kolttosiin tottui”
Palolan rauhallinen, mutta samalla kylmäpäinen asenne osoittautui aseeksi, jolle tuli käyttöä myös myöhemmässä vaiheessa.

– Tehtäviä tuli kuin liukuhihnalta. Kylmään ja kolttosiin tottui sen verran nopeasti, ettei yön selkään lähtö tuntunut enää ylivoimaiselta.

– Opin myös varustautumaan ja valmistautumaan oikein. Partioretkeltä tullessani puhdistin ensi töikseni aseen ja voitelin suksen pohjat tervalla. Tämän jälkeen laitoin vaatteet kuivamaan, täydensin leipälaukun, söin ja pistin nukkumaan. Partiomiehen oli oltava jatkuvassa lähtövalmiudessa.

Kaukopartiomiehen ei tarvinnut Kaino Palolan mukaan kulkea reissujaan kurnivin vatsoin. Valkopukuiset sissit varustettiin niin sanotulla rautaisannospakkauksella, joka sisälsi leipää, voita, sokeria, kahvia ja lihaa.

– Hätävaraksi kutsuttu ruokalaukku kulki aina mukana. Joskus kävi niin, että muona loppui, mutta onneksi vanikkaa riitti purtavaksi ja lunta sulatettavaksi. Ei talvisodan sissin tarvinnut tyhjin vatsoin sotia. Meillä oli jopa normaalia paremmat sapuskat, Palola selvittää.

Viimeinen vihellys
Kaukopartiomies Kaino Palolan sissiretket päätyivät joukkosidontapaikalle tammikuun 21. päivänä.
Kuva

– Olimme juuri tulleet partiosta ja menimme telttaan nukkumaan. Takana oli parin vuorokauden reissu ilman unta, joten nukahdin saman tien.

– Heräsin jumalattomaan rytinään, kun asetoverit huusivat vihollisen hiippailevan metsän reunassa. Nappasin kiväärin mukaani ja hyppäsin suksille. Venäjän pojat olivat kuitenkin nopeampia ja rähinähän siitä tuli. Laskin pari kolme lipasta takaisin ja olin juuri rynnimässä suojaan, kun räjähtävä luoti napsahti suoraan olkapään alapuolelle. Kaaduin näreikköön ja tunsin, että jotakin lämmintä virtaa kylkeä pitkin. Nappasin kourallisen lunta ja painoin jääkylmän ”siteen” haavan päälle. Luin samalla hiljaisen rukouksen ja ummistin silmäni, Palola kuvailee.

Kireä pakkanen pelasti kaukopartiomies Kaino Palolan hengen.

– Veri tyrehtyi sen verran, että pääsin konttaamalla sadan metrin päässä olevalle joukkosidontapaikalle. Pojat kursivat olkavarren siirtokuntoon, sillä kenttäsairaalaan oli pitkä ja vaikeakulkuinen hevosmatka. Matkasimme koko yön kovassa pakkasessa, mutta perille päästiin.

– Siihen loppui kuitenkin Palolan pojan talvisota. Seuraavan kerran astuin rintamaviivalle vasta loppusyksystä, mutta jatkosota Kannaksella onkin jo toinen tarina, Palola summaa 52 päivää kestäneestä talvisotaretkestään.

Teksti: Anne Anttila
Kuvat: Tomi Hirvinen ja Kaino Palolan kotialbumi

Lainattu: http://www.hymy.fi/sotasankarit/talviso ... selustassa



_________________
http://viihdefoorumi.eu/index.php
Poissa
 Profiili  
 
 Viestin otsikko: Re: Suomalaiset kaukopartiomiehet
ViestiLähetetty: 06.12.2010 15:47 
Ylläpitäjä
Avatar

Liittynyt: 13.11.2009 14:18
Viestit: 2948
26.11.2008

Korpikairojen kovanaama
Asiasanat: Eino Määttä, kaukopartio, Uhtua, Uhtuan sissi, kaukopartio osaston 3.divisioona, Luusalmi, Kannas, upseerikoulu
Oululaisen Eino Määtän nuoruus hupeni Vienan korpeen. Kaukopartiomies tunnettiin valokuvaavana korpisoturina, joka taisteli luonnonvoimia vastaan.
Kuva

Sulavaliikkeinen Eino Määttä, 86, pyörähtelee kodikkaassa keittiössään kuin nuori poika ja kertoo olevansa hyvässä kunnossa.

Kaksi vuotta sitten leskeksi jäänyt Määttä ei peittele kuitenkaan sydäntä raapivaa suruaan.

– Vaimon kuolema oli kova paikka. Ikävä ei hellitä, mutta eteenpäin on mentävä. Elämä muutti muotoaan, joten viimeistä kahta vuotta voidaan luonnehtia eräänlaiseksi rauhan ajan kriisiksi, sotaveteraani kuvailee.

Teräsvaijerilta kaukopartioon
Vanhus kaivaa esiin kattavan ”sota-arkistonsa” ja esittelee ylpeänä valokuvakokoelmaansa sekä alkuperäistä sissimerkkiään.
Kuva

– Tämä on henkilökohtainen sotahistoriani. Kuulun niihin veteraaneihin, jotka haluavat jättää palan korpisoturin elämää myös jälkipolville, Eino Määttä valottaa.

Kuuluisan kaukopartiomiehen sotaseikkailu ei ole aivan tavallisimmasta päästä.

Oululainen tunnettiin nuoruudessaan lahjakkaana voimistelijana, jonka erikoisalaa oli teräsvaijerilla taiteilu.

Urheilullisuus ja sen myötä kehittynyt fyysinen kestävyys antoi nuorelle taitovoimistelijalle mahdollisuuden pestautua armeijan valiojoukkoon luokiteltavaan kaukopartioon. Uhtuan sisseiksi kutsutun kaukopartio-osaston 3. divisioona muodostettiin vuoden 1941 lokakuussa.

Joukkueita oli alun perin kaksi, mutta partioinnin lisääntyessä perustettiin kolmas joukkue, johon Määttäkin hyväksyttiin.

– Porukkaan ei päässyt pelkällä tahdonvoimalla, sillä vaatimukset olivat todella kovat. Nuoruuden lisäksi vaadittiin sitkeyttä, lujaluonteisuutta sekä hyvää ampuma- ja hiihtotaitoa. Terveestä itsetunnostakaan ei ollut haittaa, Eino muistelee.

Suklaata ja arvostusta
Kaukopartiomiehiä pidettiin Eino Määtän mukaan sekä rintamalla että rintaman ulkopuolella suuressa arvossa.
Kuva

– Arvostus näkyi muun muassa muonituksen suhteen. Jokaiselle partioreissulle pakattiin mukaan suklaata, marmeladia ja lihasäilykkeitä. Ruhtinaallisen hyvät eväät toimivat houkuttimena sissipartiota kasatessa. Tavallisella vanikalla ei olisi saapas noussut, Eino selvittää.

Korpikairojen kovanaamoiksi kutsuttujen kaukopartiomiesten tehtäviin kuuluivat pääasiassa tiedustelu, tuhoaminen ja vankien otto.

– Jokainen retki luokiteltiin vaaralliseksi eli matkaan lähdettiin vain menolippu taskussa. Partioreissuille ei syöksytty kuitenkaan ilman tarkkaa toimintasuunnitelmaa. Jokaiselle sissille määrättiin omat tehtävät ja kuri oli kova. Sooloiluun ei ollut varaa, veteraani Määttä tietää kertoa.

Kovat tuliaIset viholliselle
Eino Määttä muistelee ensimmäistä sissiretkeään tulikasteeksi, jossa nuori kaukopartiolainen oppi kerralla käyttämään korpisoturilta vaadittavia taitoja.

– Muistan vuoden 1942 joulukuun alkupäivinä tulleen käskyn kuin eilisen päivän. Tehtävämme oli tuhota Luusalmen kylä. Edessä oli viikon reissu, joten matkaan valmistauduttiin suurella huolella, Eino muistelee.

– Rättivarastolla ei tarvinnut tapella, sillä huolto pelasi. Meille annettiin hienot lumipuvut turkisliiveillä ja vaihtovaatteita joka lähtöön. Ahkio täytettiin käsikranaateilla, kasapanoksilla ja polttopulloilla. Reppuun tungettiin eväiden ja vaihtosukkien lisäksi sata patruunaa, joten viholliselle oli luvassa kovat tuliaiset, Oulun korpisoturi valaisee.

Kolmannen divisioonan sissiporukalla oli pohjoisen korpikairoilla kova maine, joten kolmanteen joukkueeseen kuulunut Määtän poikakin astui kerralla suuriin saappaisiin.

– Ei siinä ehtinyt äitiä ikävöidä. Luusalmen kylään oli matkaa 150 hiihtokilometriä ja pakkanen paukkui 45 asteessa. Edessä oli taiteilua äärirajoilla, mutta sissin sisu ei tunnetustikaan antanut milliäkään periksi, Eino selvittää.

Kaukopartiomies Määttä ei osannut pelätä kylmää eikä kuntoa vaativaa hiihtomatkaa.

Vuorokauden sisällä Eino oppi tuntemaan sanan ”ääriolosuhteet”, sillä matka Luusalmelle otti miehestä mittaa.

– Sissi ei kaivannut pehmeää sänkyä, joten teimme havupetin hankikuoppaan.

Hyvistä varusteista ja rakovalkeasta huolimatta Määtän ensimmäinen sotaretki oli päättyä jo alkumetreillä pakkasherran syliin.

– Syystä tai toisesta peti petti ja jäädyin kiinni kuopan pohjalle. Heräsin siihen, kun vartiomies riuhtoi ylös ja hieroi tunnotonta selkääni. Ei siinä auttanut muu kuin toivoa parasta ja vaihtaa paita 45 asteen pakkasessa. Lääkintämies antoi teetä, tilkan pirtua ja matka jatkui. Muistoksi kylmästä herätyksestä jäi vain kipakka yskä, Määttä selvittää tulikastettaan.

Tuhon kylväjät
Luontoäidin karaisema Määttä hiihteli kylmettyneenä sekä selkä tunnottomana ensimmäisen tehtävänsä päänäyttämölle. Alkujännityksestä huolimatta nuori sissikokelas taistelutovereineen oli valmistautunut kohtaamaan ankaraa vastarintaa.
Kuva

– Laskeuduimme kuin valkoiset aaveet Luusalmen kylään. Vain Vienan puolikuu tuijotti hiipimistämme yllätykseen. Konepistoolit valmiina lähestyimme hevostallissa sijainnutta komentokeskusta ja samalla taivas repesi.

– Konepistoolit rätisten hajaannuimme eri puolille kylää. Juoksimme armottomassa luotisateessa kylväen samalla kuolemaa ja tuhoa. Jälkeemme jäi vain palavia taloja ja savuavia raunioita. Naapuri pisti jämäkästi vastaan, mutta luontoäiti oli sillä kertaa puolellamme. Lieneekö ollut rasvan puutetta vai puhdasta tuuria, mutta kylän laidalla tikittänyt konekivääri lakkasi pakkasen takia laulamasta. Selvisimme rytäkästä vain katkenneella sauvalla ja likaantunein käsin, Eino Määttä kuvailee.

Kunnian ja kuoleman päivä
Uhtuan sisseiksi nimetty kolmannen divisioonan kaukopartio-osasto niitti hetkessä mainetta ja kunniaa. Lujahermoiset jermut täydennettynä Einolla saivat tehtäviä, joiden onnistumisprosenttia ei uskallettu edes arvailla.
Kuva

– Matkaan lähdettiin aina pelko takataskussa. Muistan hyvin vuoden 1943 tammikuun, jolloin saimme käskyn vangin sieppaukseen Kemi-Uhtua –tiellä. Vihollinen käytti kyseistä tietä ahkerasti sotatarvikkeiden kuljetukseen sekä miehistön vaihtoon, joten luvassa oli hyvä saalis.

Kaukopartiomies Määttä sissitovereineen hiihti useamman vuorokauden kohti päämäärää. Päästyään perille partio rakensi toimintatavoilleen tyypillisen ”suden ansan”.

– Pojat olivat poikia myös sodassa. Vedimme keloon kiinnitetyn puhelintapsin tien poikki ja lähes saman tien saimme haluamamme. Ansaan ajaneessa autossa istui upseeri, joka valitsi kuitenkin vangitsemisen sijasta kuoleman. Jälkeenpäin saimme tietää, että kyseinen upseeri oli palaamassa tilaisuudesta, jossa hänelle luovutettiin mitali tuloksellisesta toiminnasta Uhtualla. Kunnia ja kuolema olivat saavuttaneet saman upseerin samana päivänä, Eino kertoo sodan merkillisyydestä.

Viikatemiehen suudelma
Sota oli luonut Eino Määtälle herkän vaiston ja kyvyn olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan.
Kuva

Sissipojan tarkka vaisto joutui koetukselle vuonna -43 Kannaksella, jossa Eino joutui sodan kovimpiin rytinöihin.

– Olin aseveljeni kanssa juoksuhaudassa, kun taivas täyttyi venäläiskoneista. Ilmatila oli hetkessä täynnä kuumaa rautaa, sillä pommia tuli pommin perään.

– Irtaantumiskäskyä ei kuitenkaan tullut ja vihollinen oli näköetäisyydellä. Yritin laulattaa kivääriäni parhaan kykyni mukaan, mutta sovitus meni täysin pieleen. Jouduin venäläisten maalitauluksi ja tunsin kuinka luoteihin oli kirjoitettu minun nimeni. Yksi porautui repun läpi ja pysähtyi tenniskengän pohjaan. Ainoa mahdollisuus oli yrittää vauhdilla pakoon tai jäädä vangiksi. Käytimme viimeisen korttimme ja pinkaisimme juoksuun, veteraani kuvailee kauhunhetkiään.

Selviytymismahdollisuudet olivat pienet, kun Eino lasketteli asetoveri perässään kohti suojapaikan tarjonnutta suota.

– Puskat pölisivät ympärillä, kun venäläiset vauhdittivat pakoamme. Pääsimme suolle ja heittäydyimme vauhdista mättäiden väliin. Makasimme nenät turpeessa niin kauan, kunnes venäläisen komppanian viimeinenkin mies oli marssinut ohitsemme. Mutaisina ja märkinä jatkoimme matkaa, sillä hengissä säilymisen halu oli suuri. Ryömimme koko yön, sillä vasta aamulla tuntematon suo näytti vastarannan ja omat joukkomme. Pelastumisen riemulla ei ollut mitään rajoja, Eino kertaa kesäkuisen Kannaksen tarjoamaa jännitysnäytelmää.
Kuva

Upseeri ja herrasmies
Vajaat kaksi vuotta kaukopartiossa oli nuorelle Einolle opettavainen elämänkoulu.

– Sissi-ja rintamasota päättyi minun osaltani onnekkaasti, sillä muistoksi jäi vain arpi päälakeen. Lisäksi komennus upseerikouluun säästi Lapin sodalta, joten aloitin siviilin upseerina ja herrasmiehenä, Eino hymyilee.

Voimistelunopettajana elämäntyönsä tehnyt Eino Määttä on yksi niitä harvoja korpisotureita, jotka kuljettivat rintamalla mukanaan myös kameraa.

– Olin Suomen armeijan epävirallinen valokuvaaja. Jälkeenpäin olen ollut kiitollinen ottamistani valokuvista, sillä harvan albumista löytyy alkuperäistä materiaalia ”sieltä jostakin”. Jokaiseen otokseen liittyy lukuisia muistoja, Eino luonnehtii tyytyväisenä.

Teksti: Anne Anttila
Kuvat: Markku Ruottinen ja Eino Määtän Albumi

Lainattu: http://www.hymy.fi/sotasankarit/korpikairojen-kovanaama



_________________
http://viihdefoorumi.eu/index.php
Poissa
 Profiili  
 
Näytä viestit ajalta:  Järjestä  
 Sivu 1/1 [ 5 viestiä ] 

Kaikki ajat ovat UTC + 2 tuntia


Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa


Et voi kirjoittaa uusia viestejä
Et voi vastata viestiketjuihin
Et voi muokata omia viestejäsi
Et voi poistaa omia viestejäsi

Etsi tätä:
Hyppää:  

cron